Hämmästyin siis itsekin kuinka itsestään selvyytenä pidin sitä että Ranuan metsässä on oltava leiri ja minun on oltava siellä niin paljon kuin ikinä pystyn. Arevan salamyhkäinen puuhailu alueella kai nosti adrenaliinitason niin korkealle, että unohdin normaalin mukavuudenhaluisuuteni.
Ensimmäiseen kyytiin en päässyt, mutta astuin ulos aamubussista Ranualla, kun leiri oli ollut pystyssä viikon päivät. Mukaan lähti 11-vuotias poikanen. Hieman vakavoiduin kun huomasin leiriin hakevan pakettiauton lattialla lämmitettävän kymppiteltan, jossa olin ajatellut nukkua. Sain kuulla että lainateltta pitää palauttaa pian ja neljän hengen kesken ei oltu viitsitty ähertää telttaa pystyyn, kun tavallisia pikkutelttojakin oli tarpeeksi. No, jos muutkaan eivät ole palelleet, niin eipä kai sitten mekään.. Matkalla kävimme hakemassa läppärin latautumasta tuttavaperheen luota. Samalla saimme viemisiksi sangollisen perunoita, porkkanaa, sipulia ja tilliä suoraan maasta. Kaupan päälle isäntä kaivoi madot pellosta junioriretkeilijälle, joka odotti innokkaimmin leirin vieressä olevan järven kalatilanteen selvittämistä. Autoon nostettin myös vanha puukiuas, joka tulisi vielä lämmittämään leirissä.
Soratiet veivät soisten maisemien kautta kangasmetsään. Perillä metsässä hahmottui pian jonkinlainen rakennelma. Vinon katoksen edessä toisiinsa nojasi kolme reilun metrin korkuista puuta, joista roikkui jotain pieniä esineitä, katoksen alta tuli savua ja siellä näkyi hahmo. Jos olisin törmännyt näkyyn sattumalta sieniretkellä, olisin luultavasti luullut yksinäisen samaanin rakentaneen suojan pyhälle paikalle, ja ripustaneen oksiin amulettinsa. Lähemmäs tullessa kuitenkin huomasin amulettien olevan käytännöllisiä keittiövälineitä, pressusta tehty katos ei oikein sopinut kuvaan poppamiehen majasta, ja hahmokin alkoi muistuttamaan enemmän ranskalaista taiteilijaa tai vuorilla asuvaa sissiä mustassa baskerissaan. Vau! Nuotion edustalla on kaksi sohvaa. Vaikka nuotio on oikeastaan turhan vaatimaton nimitys, kivistä rakennettu leirikeittiö antaisi teokselle paremmin oikeutta. Tyhjäksi jäänyt teltta oli huomaavaisesti käännetty kuivumaan kyljelleen. Oranssi kupoliteltta 80-luvulta toi mieleen monta nostalgista muistoa.
Asetuttuamme jäin päivälevolle teltan edustalle ihailemaan honkia alaviistosta. Juniori lähti oppaan kanssa järvelle. Leirissä jo viikon olleet vaikuttivat vähän väsyneiltä, joten vastatulleena otin keittiövuoron. Perunoiden pilkkominen tuntui mahdottomalta kun samaan aikaan piti taistella kosteilla puilla palavan tulen kanssa. Säännöllinen puhaltelu heikkenevään tuleen auttoi, ja pienet kepit, jotka silloin tällöin tartuttivat tulen paksumpiin rankoihin. Luovuin periaatteestani että tuli on aina sytytettävä ylhäältä alaspäin. Nyt se ei vaan onnistunut. Perunaruoka oli sittenkin liian haasteellinen ensimmäiselle päivälle. Kuiva-aineista keitettävä meksikonpata soijarouheella sai kelvata. Ruuan jälkeen päätin selvittää ongelmani tulen kanssa. Kuiva puu palaa paremmin kun sateessa kastunut. Keräsin polttopuut tulen äärelle kuivumaan; ritilälle, tulen eteen ja viereen lämmenneille kiville. Syyssade katoksen ulkopuolella huolehti siitä, ettei työ tuntunut turhalta. Vielä ei ollut ongelmaa puun saatavuuden kanssa. Metsä oli täynnä tuulen kaatamia tuoreita runkoja ja vanhoja keloja. Pian pitää kumminkin keksiä muuta poltettavaa, ympäristöä suojelevan leirin ei kai pitäisi ryöstää kaikkea metsän monimuotoisuuden kannalta tärkeää maahan lahoavaa puuta.
Nuorin leiriläinen halusi yhdeksän aikoihin, pian pimeän tultua, makuupussinsa katokseen ja lupasi olla nukahtamatta tuleen tuijotellessa. Lupaus osoittautui kuitenkin kymmenessä minuutissa mahdottomaksi pitää. Takana oli junassa matkustettu yö ja ensimmäinen päivä raikkaassa metsässä.
Sateenropinaan tottui nopeasti. Sateella istui mielellään tulen ääressä katoksessa. Siinä oli hyvä tehdä esimerkiksi läksyjä. Luonnontiedon kirjaan piti kirjoittaa kuvitteellinen kirje ystäväkoululle poronhoidosta. Tehtävä tuntui läheiseltä kun silloin tällöin puiden seasta kuului kellon kilinää, mikä kertoi alueen tokan olevan lähettyvillä. Leiriä vartioivasta koirasta huolimatta porot tulivat tervehtimään ainakin aamuisin. Päivät kuluivat käsittämättömän nopeasti. En ehtinyt kyllästymään intiaanin leikkimiseen. Väitän että syyskuun alku on parasta aikaa metsässä. Vain muutama hirvikärpänen on enää hereillä ja mättäät on täynnä peukalonpään kokoisia mustikoita ja sieniä. Voi- ja kangastatteja löytyi viidentoista minuutin kierroksella pannullinen. Kattilalliseen mustikkakeittoa sai ainekset puolessa tunnissa. Järvi tarjosi ahvenia ja särkiä saalistajillemme.
Mutta, olimmeko vain huviretkellä? Onko koko touhussa mitään järkeä? Sateessa luonnon keskellä välit tovereiden välillä, itsetuntemus ja kommunikointitaidot ovat koetuksella. Areva ei selvästikään tee alueella juuri nyt mitään. Sen me tiesimmekin, niinhän se oli ilmoittanutkin. Eri asia on haluaisiko kaivoyhtiö jatkaa tutkimuksia kaikessa rauhassa ilman turhaa huomiota puolilaillisille touhuilleen.
Lauantai-iltaa leirissä vietti 14 henkeä, joista kaksi tosin nelijalkaisia leirivahteja. 12:sta ihmisolennosta kolme oli selvästi alaikäisiä, nuorin leiriläinen, ylpeä nelivuotias. Vihdoinkin kymppiteltta ja kamina pystyssä. Uusia tulijoita ilmoittautui tasaisesti. Häämöttävä auto-ongelma ratkesi. Tampereen maanystävät lähettivät terveisiä, haluavat tukea leiriä taloudellisesti. Kunnanvaltuusto oli onnistunut viivyttämään lausunnon jättämistä ja he käsittelevät sen vasta lokakuussa. Meillä on yli kuukausi aikaa keskustella ihmisten, myös kunnanvaltuutettujen kanssa. Ehdimme näyttämään dokumentteja uraaninlouhinnan aiheuttamista ympäristökatastrofeista. Suuressa vastuussa alueen tulevaisuudesta olevat kunnanvaltuutetut ehtivät miettimään rauhassa minkälaiseksi haluavat alueen tulevaisuuden muotoutuvan.
Meillä on monta syytä olla metsässä ja käydä sieltä välillä kylillä. Ajoittain syysaurinko paistaa kirkkaasti ja kimaltelee kosteilla mustikanlehdillä. Vajaan viikon jälkeen emme vieläkään vihaa toisiamme, vaan tunnen haikeutta kun joudumme pakkaamaan rinkkamme ja kiirehtimään Rovaniemeltä lähtevään junaan. Matkalla pohdimme jälkikasvuni kanssa kuinka järjestää velvollisuutemme niin, että pääsisimme pakenemaan sivilisaatiosta ja palaamaan takaisin niin pian kuin mahdollista.
Mukava lukea näin maanläheistä matkakertomusta tärkeästä leiristä,
VastaaPoistapuhumattakaan siitä että nuo ahven saaliit vaikuttavat herkullisilta
tuossa viimeisessä kuvassa.
http://kommunalismi.net